Kyrönimi2.gif (27183 bytes)
ETUSIVU  HÄMEENKANGAS  POHJANKANGAS   KESÄTIE  TALVITIE   KIEVARIT  HISTORIAA  MATKAILU  LINKKEJÄ

 

Mauno Jokipii 1996
Kyrönkankaan kesätie

Ruotsin 1600-luvun suurvaltakausi tiesi monenlaisia uusia järjestelyjä valtakunnan sisällä. Hallinnollisella puolella syntyivät uudet läänit, sotaväenotto, sotaväen liikkuminen ja verojen kuljetukset keskuksiin järjestettiin, virkamiesten virkamatkoja varten luotiin kestikievarijärjestelmä ja siitä erillinen postitalonpoikaverkosto heidän kirjeenvaihtoaan välittämän. Koska merkanttilistisen järjestelmän mukaan ns. maakauppa ei ollut sallittua, perustettiin paljon uusia kaupunkeja. Myös niitä varten uusien maanteiden raivaus oli tarpeen, sillä talouden kukoistus johtaisi verotulojen nousuun ja oli siten valtion etu. - Voi olla vaikea analysoida, mistä yksityisestä motiivista kruunu kunkin uuden tien raivaamista ajoi, mutta kuten näemme, sillä oli lukuisia samaan suuntaan vaikuttavia syitä siihen, että se niin innokkaasti pakotti 1600-luvun muutenkin varsin rasitettuja talonpoikia vielä runsaaseen tienrakennukseenkin. Pitkällä tähtäimellä tämä oli kyllä kaukonäköistä.

Pohjois-Satakunnan ja "Satakunnan Kyrön" (Näin sanoo Jaakko Teitti 1556) kannalta kahdeksan uuden kaupungin syntyminen ennen kokonaan kaupungittomalle Pohjanlahden pohjoisrannalle 1605 - 1652 on luonnollisesti merkinnyt paljon. Tohtori Jaakko Viertola leimaa Suomen teiden historiassa (1974) sen pääsyyksi myös täkäläisiin tienrakennuksiin. Todennäköisesti asia on juuri niin. Mutta en unohtaisi Pohjanmaan ja Etelä-Suomen välisten tieyhteyksien merkitystä myöskään verokuormien viemiselle Pohjanmaalta Turkuun tai pohjalaisen sotaväen marssille tarvittaessa Viipuriin. Jälkimmäisistä on Hämeenkyrön historiassa jo 1600-luvun ajalta paljonkin tietoja. Uusilla teillä oli toki valtion kannalta monenlaista merkitystä.

Satakunnan jo keskiaikainen runkotie kulki Turusta Huittisten Loiman kihlakunnansillan ja Tyrvään Vammalan kihlakunnansillan kautta Pirkkalaan, Kangasalle ja Hämeenlinnaan. Siitä on kolme haaraa, ensimmäinen Huittisten Kokemäen kautta Poriin, toinen Hämeenkyrön ja Hämeenkankaan kautta Pohjanmaalle (talvisin Parkanon kautta), ja kolmas Kangasalan ja Oriveden kautta Laukaaseen Keski-Suomessa. Hämeenkankaan tie oli ilmeisesti vanhin ja paras Satakunnan ja Pohjanmaan yhteyksistä. Tämä näkyy siitäkin, että juuri tästä haarasta tehtiin ensimmäinen Turun-Vaasan postitie vuosiksi 1645 - 1671. Postitaloina mainitaan Herttualan Keimo, Järvenkylän Hollo, Vatsiaisten Luukas, Jämijärven Soini tai Hinttu, jonka velvollisuus oli jo viedä postilaukku kesäisin Kauhajoen Knuutilaan. Talvella posti tuotiin Ikaalisten pappilaan, sieltä Kartun Nukalle, Parkanon Laatuun, josta edelleen Jalasjärven Jokipiihin nimismiestaloon.

Kun vakinainen asutus 1600-luvun alulla ulottui jo Kankaanpään seudulle ja erämaa-alueella Kyrön skanssin kestikievari on toiminut ainakin jo 1650-luvulta, Hämeenkyrön pitäjäläisten kyyditysmatkoja kievarista toiseen voitiin 1600-luvun puolivälissä jo lyhentää. Vuonna 1685 mainitaan 1500-luvulta tunnetun Hämeenkyrön Laitilan tai Tuokkolan kievarin jälkeen uudet kestikievarit Jämijärven Soinista, Kankaanpään Niinisalosta sekä Karvian "Kyrön skanssista". Samanaikaiset Kyrösjärven talvitien kestikievarit olivat Ikaalisten Kiialassa, Parkanon Laadulla ja Parkanon Kuvasjärvellä.

Dateerauksen, milloin Kyrönkankaan kesätien (Etelä-Pohjanmaan historioitsija, prof. Armas Luukko käyttää 1600-luvun lähteiden perusteella tätä nimeä) kunnostus viimeistään tuli viranomaisten säännöllisen mielenkiinnon kohteeksi, saamme tien Etelä-Pohjanmaan puoleisesta osasta. Pohjanmaan käskynhaltija Eerik Hare, laamanni Yrjö Juhonpoika ja lainlukija Hannu Jaakonpoika suorittivat nimittäin Isonkyrön pappilassa pidetyssä suuressa kokouksessa elokuussa 1610 tien kunnostusosuuksien jaon kaikkien kahdeksan Etelä-Pohjanmaan pitäjän kesken aina Pietarsaarta myöten. Vain Lapväärtti ja Lavia, joilla omilla suunnillaan oli sillä hetkellä kovin paljon tietöitä, ilmeisesti merenrannan maantien ja toisaalta kauimmas sisämaahan ulotettavan maantien haaran kanssa, vapautettiin toistaiseksi Kyrönkankaalta. Tavaksi tuli, että maakuntarajalla lähimpänä tietä asuvat ilmajokelaiset käytännössä suorittivat nämä työt, erikoisesti siltojen ja rumpujen korjauksen, ja kauempana asuvat maksoivat heille siitä, koska kovin pitkät työmatkat tekivät oman työn kannattamattomaksi. Niinpä Vöyrin asukkaat tekivät vuoden 1624 käräjillä sopimuksen, että he maksavat 12 äyriä savulta (talolta) niille ilmajokelaisille, jotka ottavat rakentaakseen heidän "kihlakunnansiltansa Hämeenkyrön metsässä". (Luukko, s. 513)

Pitäjännimet tarkoittavat tietysti molemmilla tiesuunnilla siloisia suurpitäjiä, jotka piankin jakaantuivat moniksi pieniksi. Kihlakunnansillat eivät liioin tässä tarkoita sellaisia suursiltoja, kuin Loiman kihlakunnan silta Loimijoen yli Huittisissa, vielä vähemmän Vammaskosken kihlakunnansilta Kokemäenjoen yli Tyrväällä, vaan monia pieniä siltoja ja rumpuja, joilla luonnon muodostamaa kangastietä parannettiin liikenteelle Kyrönkankaan harjulla.

Erikoisen innokas tien raivauttaja näyttää olleen kenraalikuvernööri Pietari Prahe. Vuodesta 1648 hän vaati parannuksia Kyrönkankaan postitieksi määrätyllä kesätiellä. Seuravana vuonna ilmajokiset kantoivat neljä kupariäyriä savulta "uudesta tienraivauksesta Hämeen metsässä" ja lupasivat tällä maksulla vastata tiestä 20 vuoden ajan. Vuonna 1652 maaherra kuitenkin vaati pohjalaisia raivaamaan Kyrönkankaan kesätien kymmenen kyynärää leveäksi, sivuteillä näet riitti 6-7 kyynärää, vieläpä kaivamaan molemmille puolille kahden kyynärän ojatkin. Näin Ilmajoen ja muiden pohjalaispitäjien välillä tehtiin 1600-luvulla yhä uusia käräjillä vahvistettuja sopimuksia tien Pohjanmaan puoleisen osuuden kunnossapidosta, joka nähtävästi ulottui Karvian Kanttiin asti. Näitä tunnetaan mm. vuosilta 1653, 1664, 1666, 1675, ja 1693. Luukolla on maakuntahistoriassa asiasta sivukaupalla mielenkiintoista tekstiä, jota tila ei kuitenkaan salli enempää selostaa. Pohjanmaan puoleisten viranomaisten into tien jatkuvaan kunnossapitoon 1600-luvun loppupuolella osoittaa kuitenkin selvästi, kuinka suuri merkitys tielle yleiseltä kannalta annettiin. Luonnonolot nähtävästi suosivat Satakunnan puoleisia pitäjiä, että vähän vähemmälläkin täällä selvittiin.

Kun Suomeen 1630-luvulta lähtien nimitettiin läänien maanmittareita, heidän ensimmäisenä tehtävänään oli pitäjän-, kihlakunnan- ja lääninkarttojen aikaansaaminen. Näihin kuuluu Valtionarkistossa säilynyt Hannu Hannunpojan noin v. 1650 Kyrön suurpitäjästä piirtämä kartta; jo silloin alue käsitti Hämeenkyrön ja Ikaalisten isot seurakunnat, jotka nykyisin ovat jakautuneet yhteensä yhdeksään erilliseen kuntaan. Sen aikaiseksi kartoitus on varsin hyvä, vaikka kiintopisteiden puute joskus heikentää eri paikkakuntien sijaintisuhteita. Seuraamme nyt Hämeenkankaan tietä sen perusteella, mutta nykyisiin karttoihin vertaillen ja saman ajan tuomiokirjojen avulla kommentoiden.

Tien ura eroaa Hämeenkyrön Järvenkylässä suuren Kyrösjärven etelärannalla länteen päin toisesta, pohjoiseen Ikaalisten kirkolle menevästä paikallistiestä. Seurakuntarajan sivuutettuaan päätie kulkee - nykyään varsin vaatimattomana - harjuja pitkin Vatulan 1800-luvun reservikasarmien eteläpuolitse Ikaalisten Vehuvarppeen kylään. Sinne maanmittari Hannu Hannunpoika on merkinnyt suuret suoalueet, joiden yli Hämeenkankaan tie kulkee viiden korkeamman suosaarekkeen kautta, joiden väleihin hän on piirtänyt kuusi pitkähköä kapulasiltaa. Vuonna 1658 Ikaalisten Vatsiaisten kylän Paavali Olavinpojalle kerättiin pitäjän vastakkaiselta laidalta Aureen neljänneskunnasta, siis Parkanon-Kurun rajoilta, Vehuvarppeen sillan (lue siltojen) rakennusrahat. Vuonna 1665 Ikaalisten keskeiselle Lahdenpohjan neljänneskunnalle tähdennettiin saman sillan rakennusvelvollisuutta. Kesällä 1696 Hämeenkyrön jahtivouti pystytti tälle tielle peninkulmapatsaat, joissa oli myös tienviitat ja ilmoitukset välimatkoista. Kotiseutupiirien toimesta yksi tällainen rekonstruoitiin Vatulanharjulle v. 1980.

Wilh. Carlsson kertoo 1871 tiestä eloisasti: "Maakunnan vanhin ja tähän vuosisataan asti ainoa maantie Pohjanmaalle on Kangastie (70 virstaa täällä) Hämeen ja Pohjankangaitse Kauhajoen Nummijärvelle. Tämä on vanhempi kuin Rantatie Porista… Siitä tulikin vähällä vaivalla valmis tie, ainoastaan eteen tulevain mäntyin kaatamalla. Ojia ei siinä tarvita, vaikka niitä viime aikoina on vaadittu, sillä tämä tie on sitä tasaisempi jota enemmän sataa…"

Vatulasta tie jatkuu Jämijärven puoleisille harjuille ja pienenee nykyisissä kartoissa vain poluksi. Kun Jämijärven Soinin kestikievaritalo 1600-luvun kartassakin sijaitseen Jämijärven rannalla, tie on kai käytännössä poikennut sinne asutulle alueelle matkustajien hevosenvaihtoa varten, vaikka sama kartta jättää sen harjulle.

Jatkossa on taas noustu harjulle, Soininharjulle, jossa nykyisin sijaitsee Jämijärven tunnettu purjelentokeskus. Sieltä alkaa taas kartoissakin vähän parempi tie, joka johtaa Kankaanpään Kuninkaanlähteelle. Lähteen nimi on myöhäinen, vuodelta 1752, koska Ruotsin kuningas Adolf Fredrik - tuo vähävaltainen "sorvarikuningas", jonka nimen valtiopäivät tarvittaessa löivät kumileimasimella päätöksen alle - suvaitsi Suomen kiertomatkalaan leiriytyä aterioimaan siellä. Lähde on kyllä tunnettu jo 1650-luvulla ja maanmittari sanoo siitä kartassaan: "Vahva suihkulähde" (springkiälda); suihkuihin asti sen ei tiedetä sentään riittäneen. Ehkä hyvä pulppuava luonnonlähde sai kuitenkin yleisesti toimia sekä hevosten että matkustajien vilvoittelupaikkana kuumalla kangastiellä. Sieltä onkin enää kohtuullinen vajaa peninkulman matka, nyt lähes pohjoista kohti, Niinisalon kestikievariin Valkeajärven pohjoispäässä. Tämä kievari puuttuu vielä 1650-luvun kartasta ja on siis hiukkasta nuorempi. Kuvattu pieni vanha Vihusaaren kylän kautta kulkeva kangastieosuus on harvinaisen tuttu Suomen miespuoliselle nuorisolle, joka upseerikoulun oppilaana taikka kertausharjoitusten osallistujana on sitä tallannut ja "viiden tien risteyksen valtaus" lienee operaatio, jollaisen monikin läsnäolija itse muistaa. Muuan Suomen tunnetuimmista 1600-luvun teistä on tälläkin osuudella vielä selvänä esillä, vaikka uudenlaisessa käytössä.

Nykyään suuri maantie kiertää kokonaan Pohjankankaan eteläosan harjumaaston ja kulkee Kankaanpään kaupungista Karvianjoen tiheästi asuttua vartta Honkajoen kirkolle ja sieltä metsien kautta koilliseen Karvian kirkolle. Vanha 1600-luvun maantie menee itse asiassa paljon suorempaan, hyvin tarkasti Niinisalosta pohjoista kohti Hietaharjun ja Korvaluoman kautta Karvian em. maantielle. Nykyinen asutusta noudattava maantie muodostaa siis laajan kaaren ja vanha Pohjankankaan harjutie - pituudeltaan tässä noin 20 km - sen suoran jänteen. Vanha tie on tälläkin osuudella hyvin maastossa nähtävissä. Carlsson toteaa jo 1871, että "sitä osaa, joka Kuninkaanlähteeltä poikkeaa Karviaan, ei enää korjata sen takia, että uudempi postitie käy Kankaanpään kirkon ohitse ylös Honkajoen kautta Isojoelle."

Karviassa Skantsin eli Kantin kestikievari, jonka luona Karvianjoen ylitys 1600-luvulla tapahtui, on kuutisen kilometriä 1700-luvulla syntyneen kirkon eteläpuolella. Nykyinen maantie kirkolle ei ylitä Karvianjokea, vaan kulkee koko matkan sen eteläpuolella. 1600-luvun tie jatkui ilmeisesti Skanssin-sillan jälkeen miltei suoraan pohjoista kohti. Se on tietynlaisena hentona metsätienä tai polkuna kartoissa edelleen näkyvissä, kaukana nykyisistä suuremmista maanteistä. Vanhan metsätien ura Kantista läänin- ja maakuntarajalle on noin yhdeksän kilometriä, samanlainen sivutie lääninrajalta Nummijärvelle, josta vahva maantie Kauhajoelle ja kauemmas Pohjanmaalle jatkuu, sen sijaan noin 12 kilometriä. Jälleen vanha perinteinen tie on, vaikka ei enää paljon käytössä, silti pitkillä osuuksilla kartoissa mainiosti tunnistettavissa. - Hannu Hannunpojan 1600-luvun kartoitus loppuu Karvian Kanttiin, jossa hän katsoo lääninrajankin kulkevan. Ilmeisesti 1740 - 50 -luvun tarkempi lääninrajojen käynti on siirtänyt Pohjanmaan rajaa noin peninkulman pohjoisemmas tällä kohdalla. Tämä myös selittää, miksi pohjalaisten tienteko- ja kyyditysvelvollisuudet 1600-luvulla ulottuivat Kanttiin asti.

Karvia sillan rakentamisesta - varmaankin jo uusimisesta - on tuomiokirjatieto vuodelta 1680, jolloin se todetaan "kyröläisten", siis yhdeksän nykypitäjän yhteiseksi velvollisuudeksi. Vuonna 1693 suunniteltiin jakoa, että ikaalislaiset olisivat huolehtineet Skanssin sillasta ja hämeenkyröläiset taas useasta keskipitäjän sillasta. Myöhemmin Skanssin silta jäi kestikievarin ja Karvian yhdeksän uudisasukkaan varaan.

Mauno Jokipii
Kyrönkankaan vanhan maantien historiaa
Kyrönkankaantie 1996