Etusivu  Historiaa  Hakemisto .

Jouko Nurminen 2000
TELEFOONIN VAIHEITA ALA-HONKAJOELLA

Yhteyksien alkutaipaleelta

Sata vuotta sitten elinolot paikkakunnalla olivat perin erilaiset kuin tänään. Elettiin ja toimittiin melko suljetussa yhteisössä, jonka rytmin ja toiminnot paljolti sanelivat isiltä perityt tavat ja jokapäiväisen elämän ohjeet ja säännöt.

Tiedonvälitys ulkomaailman kanssa oli satunnaista ja epäsäännöllistä, ja tämä koski jo itseään pitäjän "maalikylää", kirkon lähiympäristöä ja sen välittömässä vaikutuspiirissä asuvia. Voi vain arvata, että sivukylien asema oli tässä suhteessa vielä paljon ankeampi.

Vaikka yhteydet ulkopuoliseen maailmaan olivatkin heiveröiset, kaikki uusi kuitenkin kiinnosti ja sen salaisuuksista haluttiin saada asiallista tietoa.

Kankaanpään sijainti läänin karussa pohjoiskolkassa, kaukana kaupungeista ja syrjässä valtateiltä saneli kehityksen suunnan ja sen tempon. Tulevan ja kaikinpuolisen yhteiskuntaelämän kannalta määräävä asema tuli olemaan liikenneyhteyksillä. Vielä 1800-luvun alkupuolella paikkakunta joutui elämään muutaman harvan maantieyhteyden varassa. Ikimuistoinen Kangastie Hämeen- ja Pohjankaankaan harjumaisemien halki johdatti kulkijansa Hämeenkyrön ja Jämijärven kautta Niinisaloa sivuten Karvian Kanttiin ja sieltä edelleen eteläisen Pohjanmaan lakeuksille. Se oli tuo "Vaasan ylinen tie", matkustavaisten tuttu niin sodan kuin rauhan aikana. Maan entinen pääkaupunki Turku oli miltei toivottoman pitkän taipaleen takana.Vielä 1700-luvulla sinne matkattiin Pohjois-Satakunnasta Huittisten kautta, ja edestakaista hevoskyytiä saattoi kertyä parin viikon verran.

Kankaanpään kirkolta oli tieyhteys – tosin kehnonlainen sekin – Alahonkajoen kautta Hongonjoelle ja sieltä Lapväärtiin. Ajan myötä merkittäväksi vientisatamaksi muodostui Kristiinankaupunki, jonka varjoon Porikin aluksi jäi.

Porin suunta olikin oma murheenkryyninsä. Kunnon tietä "Satakunnan Lappiin" ei ollut, ja näin ei tuohon rannikkokaupunkiin kovinkaan kiinteitä siteitä edes syntynyt. Toki tuokin suunta kulkijansa löysi, ja varsinkin talvisin matkaa tehtiin jäätyneitä vesireittejä pitkin. Kokonaisuutena ei ollut ihme, että vielä 1800-luvun alkupuolella liikenne Poriin oli varsin vähäistä.

Uusi kulkureitti avautui, kun vuonna 1892 Alahonkajoelta avattiin uusi tieyhteys Siikaisiin. Sen merkitys jäi tosin vähäiseksi, kulkihan tie harvaan asuttujen korpimaisemien ja soiden läpi harjuja myötäillen omaamatta suurta taloudellista merkitystä.

Uusia ulottuvuuksia lupaili tieyhteyden rakentaminen 1820-luvun lopulla Porin ja Kankaanpään välille. Heikkokuntoinen tuokin väylä aluksi oli, mutta ajan myötä sitä parannettiin, ja sittemmin sitä jatkettiin Niinisalon kautta Parkanoon. Porin suunnan taloudellinen painoarvo kasvoi, kun "plankunajo" Pohjois-Satakunnan laajoilta metsäalueilta sai näin aivan uusia mahdollisuuksia.

Vasta vuonna 1869 oli saatu osittain hätäaputyönä valmistunut Kankaanpään ja Jämijärven välinen maantie kulkukelpoiseksi.

Vaikeuksia ja puutteita silti riitti. Alahonkajokilaisten hyvin tuntema Kankaanpään pitkäaikainen kunnankirjuri Kalle Vähätalo, joka virkamatkoja polkupyörällään tehden oppi tuntemaan pitäjänsä joka kolkan perinpohjin, muisteli että vielä 1920-luvulla mm. Korvaluoman kylään ei johtanut kunnon tietä, ei ollut puhelinta ja postikin saatiin kirkolta, jos joku kyläläinen sattui siellä asioimaan.

Tilanne oli kokonaisuudessaan sellainen, että vielä vuoden 1918 tienoilla Kankaanpään kunnan tieverkoston pituus oli vaivaiset km. Sitä tosin täydensi kyläteiden noin 175 kilometrin verkosto.

Teiden määrä ja yhteispituus kertovat vain osatotuuden. Monet teistä olivat osan vuotta enemmän tai vähemmän kulkukelvottomia. Syksyn sateet, talviset lumimyräkät tai surkeat kelirikkoviikot panivat tienkäyttäjän kestokyvyn koetukselle. Näistä vaikeuksista ei ole aina nykyisinkään päästy tyystin eroon.

Tieverkoston paraneminen lähensi kyliä toisiinsa, muttei aina riittävästi. Kylissä elämä jatkui totuttuun tapaansa, elettiin tutussa   turvallisessa ympäristössä, jolle oli luonteenomaista kyläyhteisön kiinteys ja luja yhteishenki.

Tieverkoston kasvu merkitsi myös tiedonvälityksen nopeutumista, minkä suhteen toki parantamista olikin. Oli totuttu siihen, että hevoskyydillä tai postimiehen laukussa tulleet harvalukuiset kirjeet ja sanomalehdet vastaanottajansa tavoittivat. Nimenomaan lehdistön välittämä uusin tieto kiiri maaseudun etäisiinkin kyliinkin.

Kankaanpään kirkonkylä sai oman postiasemansa vuonna 1886. Siihen saakka postin oli voinut noutaa kirkon sakaristosta sunnuntaisin heti jumalanpalveluksen jälkeen. Vielä 1890-luvulla posti saapui Kankaanpäähän vain kerran viikossa, kun taas vuosisadan vaihteessa postipäiviä oli sentään jo kaksi. Harvaan talouteen sanomalehti vielä tuolloin tuli, mutta sitä suuremmalla hartaudella sen antiin tutustuttiin. Satakunta nykyisen Satakunnan Kansan edeltäjänä valtasi ykköstilansa paikkakunnalla jo tuolloin.

Sivukylien asukkaat saivat noutaa oman postinsa kirkolta. Joku kirkolla asioiva huolehti samalla myös naapuriensa saamisista. Alahonkajoella tilanne kohentui, kun kylä sai oman postitoimistonsa vuonna 1901.

Telefooni tulee kylään

Tiedonvälityksen aivan uutta ulottuvuutta merkitsi "pitkäkorvan" – kuten sitä osuvasti nimitettiin – eli telefoonin keksiminen 1870-luvulla. Alkoi uuden ihmekeksinnön ällistyttävän nopea voittokulku ensin USA:ssa ja sitten Euroopan eri maissa.

Tässä kehityksessä oma maamme oli voimalla jo varhain mukana. Vuonna 1877 tehtailija Johan Nissinen rakensi Helsingissä puhelinyhteyden konttori- ja myymälärakennustensa välille. Hääppöinen tuo linja ei ollut, pituutta vain muutamia kymmeniä metrejä, mutta upouuden tiedonvälittäjän rientomarssi omassa maassamme oli alkanut.

Kankaanpää liittyi uuden kehitysvaiheen imuun aivan vuosisadan loppuhetkillä. Heinäkuun 18. päivänä 1899 piskuinen joukko asiasta kiinnostuneita kokoontui kirkonkylän kansakoulussa oman telefooniyhtiön perustamisaikeissa.

Suuri ei tuo pioneerijoukko ollut – vain 22 henkilöä – mutta startti oli tapahtunut. Hankkeen todellisia puuhamiehiä olivat maisteri Antto Laiho sekä ennen kaikkea kirkonisäntä Markus Huhtanen, jonka Jaakko-veli harjoitti menestyksekästä maanviljelystä Kankaanpään Lohikossa ja ollen sittemmin talonpoikaissäädyn edustajana vuoden 1905 ylimääräisillä valtiopäivillä.

Telefooniyhtiön toiminta alkoi vuoden 1900 alkupuolella, ja vähäisistä säilyneistä asiapapereista ilmenee, että kyseisenä vuonna käynnistettiin Kirkonkylän, Alahonkajoen sekä Vihteljärven keskusasemat.

Yhtiön Keisarilliselle Suomen Senaatille osoittama toimilupa-anomus edellytti mm. noin 12 km pitkän puhelinlinjan pystyttämistä kirkolta Alahonkajoen kylään, jossa se päätyi sikäläiselle kansakoululle.

Keskuksesta eli sentraalista vastasi sen ensinmäiseksi hoitajaksi valittu kansakoulunopettaja Kustaa Adolf Terhonen, joka vuonna 1899 oli tullut kaksi vuotta aikaisemmin toimintansa aloittaneen Alahonkajoen (Laurin) koulun kasvattajan virkaan.

Suuria ulkonaisia puitteita tuon ajan sentraali ei kaivannut. Vaatimaton keskuspöytä (-kaappi) sijoittui johonkin vähäiseen soppeen, ja ympärillä saattoi olla arkista touhua ja hälinää aina häiriköksi saakka.

Ylen harva kyläläinen vielä telefoonin omisti, eikä sentraalin hoitajaakaan tavallisesti kovin usein vaivattu.

Hänen kannaltaan pahinta oli se, että paikalla oli oltava alituiseen. Yösoitot olivat harvinaisia, ja kaikkia kolmea keskusta koskikin pysyväisohje, että tarpeettomia puheluita tuli välttää klo 22-07 välisenä aikana. Kenties parhailta yöuniltaan herätetty sentraalinhoitaja sai sentään vaivanpalkkionaan 25 pennin lisäkorvauksen kultakin yösoitolta. Silloin tällöin moisen häirinnän syynä oli todellinen hätätilanne, tulipalo tai äkillinen sairaustapaus, mutta myös aiheettomia soittoja oli välitettävä. Yövirkku maistissa ollut saattoi "ilahduttaa" tuttujaan, tai joskus tuohkeissaan ollut aviosiippa saattoi vaivata sentraalia tiedustelemalla, "onko meidän äijä soitellut johonkin?" Miten keskuksen hoitaja tuontapaisiin uteluihin reagoi, riippui hänestä itsestään, periaatteena kun oli, että häntä sitoi ehdoton vaitiolovelvollisuus.

Harvan talouden tarpeita telefooni vielä vuosisatamme alussa tyydytti. Alahonkajoen tilanne oli kylän telefoonikaappien suhteen heinäkuun alussa vuonna 1900 tällainen:

Keskuksista vastasi opettaja K. A. Terhonen

Kankaanpään keskusasema

Alfred Alander, kauppias

Frans Uusitalo, mv

Iisak Wiljanen , kauppias

Frans Salonen, sahanomistaja

Edw. Lindström, sahanomistaja

Perin nihkeä siis liikkeellelähtö oli, mutta ei jatkokaan häikäissyt. Porin ja sen ympäristön telefooniluettelo vuodelta 1901 mainitsee kylässä edelleenkin olleen vain kuusi puhelinta. Ainoastaan sellainen muutos oli tapahtunut, että Frans Salosen nimi oli korvautunut mv Fr. Kavokoskella. Kyseisenä vuonna 1901 ei kirkonkylänkään väki voinut liioilla telefooneilla pröystäillä, sillä niitä oli vain 17, kun taas Vihteljärvellä vaivaiset viisi. Vielä viisi vuotta myöhemmin (1906) Alahonkajoelle ei ollut hankittu lisäpuhelimia. Nyt vain Lindströmin nimeä ei enää luettelosta tavannut, vaan tuon paikan oli "vallannut" asioitsija E. Kamberg.

Seuraavalla tavalla muuten Porin puhelinluettelo telefoonin käyttäjiin tuona vuonna 1906 vetosi:

Suosiollisesti huomattakoon !

" -- Ilmoitukset koneiden ja johtojen epäkuntoon joutumisesta kuin myös kaikki valitukset ovat viipymättä tehtävät Telefoonisentraaliin.

Keskusaseman palvelijakuntaa ei saa viivyttää muilla puheluilla kuin mitkä koskevat suorastaan yhdistämistä."

Ei pelkästään Alahonkajoella vaan koko Telefooniyhtiön alueella tilaajakasvu oli perin hidasta. Näin yhtiön tulokehitys oli vaatimatonta, ja lukuisat parannukset, uudistuksista puhumattakaan, saivat odottaa parempaa huomista.

Talkoohengen siivittämänä yhtiö oli perustettu, ja saman hengen viitoittamana sen toimintaa myöhemminkin jatkettiin.

Joissakin tapauksissa yksityiset henkilöt kustansivat puhelinpylväät, huolehtivat niiden pystytyksestä ja jopa eräistä kunnossapitotöistä. Niinisalon Jokivarressa opettaja A. Soini rakennutti kyläkoululta oman kirkolle päätyvät puhelinlinjansa. Samanlaista omatoimisuutta osoitti talollinen Kustaa Dahl, joka toimi samoin välillä Veneskoski - Niinisalo. Kiistojakin joskus esiintyi, etenkin linjojen vaatimista kustannuksista. Pienen epäsovun jälkimaininkeina Telefoonilaitoksen yhtiökokous päätti, että vuoden 1900 alusta lukien Alahonkajoen ja Vihteljärven keskusasemien laitteiden ja johtojen kustannuksista vastaa yhtiö eivätkä yksityiset osakkaat.

Pienten kyläkeskusten oli tyytyminen hyvinkin vaatimattomiin sijoituspaikkoihin. Maalaistalon pirtin nurkka tai kamarin soppi sai kelvata. Joissakin paikoissa kyläkoulu sai kelvata, vaikka siitäkin aiheutui omat hankaluutensa. Parhaalta vaihtoehdolta vaikutti sittenkin maalaistalo, jossa kotosalla sentään useimmiten oli joku henkilö. Talon vanhus saattoi olla kyllin joutilas sentraalin valvoja, ja niinpä esim. Vihteljärvellä "Jaakolan faarille" tämä luottamustehtävä kuin itsestään selvänä sälytettiin. Aina keskus ei ehkä kuitenkaan ollut täydessä toimintavalmiudessa. Saattoi näet käydä niin, että sentraalista vastaavan oli käytävä asioillaan pihan perällä, ruokittava elikot tai askaroitava muuta talonpitoon kuuluvaa.

Koska yhtiön talous oli kehno, eivät sentraalinhoitajien palkkiotkaan kehuttavia olleet. Valppautta ja vastuuntuontoa asianomaisilta kuitenkin edellytettiin. Alituiseen oli huomioitava hätäpuhelun mahdollisuus vaikkapa tulipalon, tapaturman tai äkillisen sairastumistapauksen kohdatessa. Vastuu painoi. Aiheellisesti eräs emäntä totesikin: "Keskus on kuin pieni lapsi. Tämä voi sentään nukkua, edes joskus, mutta keskus ei sen sijaan milloinkaan."

Tilanteen olessa tällainen, ei ollut harvinaista, että sentraalinhoitajat eräissä tapauksissa vaihtuivat nopeastikin. Poikkeuksia toki löytyi, ja niinpä Kirkonkylän keskus sijaitsi peräti 34 vuoden ajan Heikki Liljan talossa. Liljan perheen monet jäsenet olivat tavalla tai toisella mukana yhtiön toiminnoissa. Syystä voitiinkin puhua Liljan puhelinperheestä, ja samaan yltivät Vihtiläjärven Mäkitalot.

Alahonkajoellakin henkilövaihdoksia tapahtui. Terhosen jälkeen sentraali vaihtoi sijoituspaikkaansa. Pitkähkön ajan se majaili Frans Sälliluoman talossa, ja sittemmin ilmeisesti 1940-luvun puolivälin tienoilla se siirtyi Artturi Vallin taloon.

Joulukuussa vanhan Telefooniyhtiön toiminta päättyi, mutta se jatkui keskeytyksettä yhtiömuodon muutoksen seurauksena. Oli koittanut Kankaanpään Puhelin Oy:n aikakausi. Ankeissa merkeissä tosin senkin alkutaival sujui, sillä osakkeenomistajia tuossa vaiheessa oli vain 59.

Puhelinliikenne oli näin ollen melko vähäistä. Osittain tähän oli syynä se, että paikkakunnan elinkeinoelämä vasta etsi aktiivisia toimintakanaviaan. Toisten mielestä puhelumaksut olivat liian korkeita. Vuonna 1934 kirkonkylän keskuksen kautta Alahonkajoelle välitetystä puhelusta joutui maksamaan 75 penniä, kun sen sijaan jo vuonna 1927 yhtiön korotettu yöpuhelumaksu oli ollut 5 mk.

Keskuksen hoitajan leipää ei hänen työnsä juurikaan leventänyt. Yllä mainittuja taksoja voi verrata keskuksesta vastaavan vuosipalkkioihin, jotka Alahonkajoella olivat seuraavanlaisia:

Vuosipalkkio        1934      1938     1942     1951

1800,- 2000,- 3400,- 15.000,-

Palkkiokehitys näyttää positiiviselta, mutta ottaen huomioon tapahtuneen inflaatiokehityksen, muutos oli tyystin näennäinen. Todellisiin palkankorotuksiin yhtiöllä ei edelleenkään kerta kaikkiaan ollut varaa. Tilannetta kuvaa hyvin eräs tapaus vuodelta 1951. Tuolloin Alahonkajoen silloinen keskuksen hoitaja anoi työpaikalleen yhtä tuolia, mutta muitta mutkitta yhtiön johto antoi asiassa karun hylkäyspäätöksen.

Puhelinta kohtaan etenkin vanhukset osoittivat aluksi pelonsekaista kunnioitusta. Kun heikkojen linjojen takia kuuluvuuskin saattoi olla kehnonlainen, puhelinta kaikki eivät mielellään käyttäneet.

Joskus sattui huvittavia väärinkäsityksiäkin. Siitä esimerkkinä eräs yhtiön 100-vuotishistoriikissa mainittu, vaikkakaan ei Kankaanpäässä sattunut tositapaus.

Telefoonin alkuaikoina keskus vastasi sinne soitettaessa säännönmukaisesti "sentraali." Tuli sitten voimaan määräys, jonka mukaan tulikin vastata "keskus". Kävi sitten erään kerran niin, että keskuksen hoitaja käytti tuota uutta vastaussanaa. Sen kuullessaan soittaja mykistyi täysin, seurasi hetken hiljaisuus ja keskuksen hoitaja kuuli kuinka äimistynyt puhelimen käyttäjä hiljaa ihmetteli, "mihin puhelu mahtoi mennä, kun sieltä vastattiin Kristus?"

Tuskaisen hidasta puhelimen yleistyminen Kankaanpäässä vuodesta toiseen oli.

Vuoden 1938 päättyessä kirkonkylässä puhelintilaajia oli 130 ja kahdeksassa sivukeskuksessa yhteensä noin sata.

Puhelutaksoista on paikallaan pikku maininta hieman myöhemmältä ajalta. Porin puhelinlaitoksen vuoden 1943-44 luettelon mukaan kyseisestä kaupungista Kankaanpään keskuksen kautta välitetyistä puheluista velotettiin kolmen minuutin puhelusta 1 mk 75 p, mutta jos puhelu tapahtui Alahonkajoen, Vihteljärven tai Venesjärven keskusten kautta, taksa olikin 2 mk 25 p.

Tuona samaisena vuonna 1943-44 puhelin oli Alahonkajoella edelleenkin vain harvassa talossa. Tällaiselta tuo "valittujen" joukko näytti

Hakamäki Anton, urakoitsija

Honkajoen Osuuskauppa, Alahonkajoen myymälä

Iltanen E, kauppias

B. Kavokosken voimalaitos, om. Vatajankosken Sähkö Oy

Lankoski Iivari, liikemies, teurastaja

Linnamäki Vieno, kauppias

Peltomäki K, mv

Poliisikonstaapeli, Alahonkajoen kylä

Raunio K, kauppias, ulosottomies

Toivonen K, liikemies

Ulvas-Tuomi Kalle, mv

Vatajankosken Sähkölaitos

Vähätalo Kalle, kansaneläkelaitoksen piiriasiamies

Edellä jo viitattiin siihen, että entisaikoina puhelin oli hyvinkin haavoittuvainen. Esiintyi erilaisia vikoja ja vajavaisuuksia. Linjat olivat aluksi yksijohtoisia, ne "vuotivat",  ja kuuluvuudessa ei kehumista ollut. Toisinaan myös puhelinsalaisuus oli enemmän tai vähemmän kyseenalainen.

Vuonna 1923 läänin maaherra kiinnitti huomiota yhtiön kehnoihin linjoihin ja patisteli muuttamaan ne kaksijohtoisiksi. Rahavarojensa sallimissa puitteissa yhtiö näin menettelikin, ja mm. Alahonkajoelle suuntautuvan linjan "tuplaamista" koskenut päätös tehtiin viisi vuotta myöhemmin eli vuonna 1928.

Pikku uudistukset ja parannukset koituivat kaikkien puhelinta käyttävien hyväksi. Tavallista oli, että pieniin kyläkeskuksiin asennettiin usein muualta poistettu pieneksi osoittautunut sentraalikaappi, joka silti oli täysin käyttökelpoinen ja pienen keskuksen tarpeet tyydyttävä. Tilaajamäärän kasvaessa oli myös keskusta suurennettava. Juuri tästä syystä Alahonkajoelle hankittiin 25-numeroinen keskuskaappi, joka tyydytti tarpeen parin vuosikymmenen ajaksi. Jatkuvan riesan muodostivat kaukopuheluiden pitkiksi venyneet, jopa päiväkauden kestäneet odotusajat. Pika- tai salamapuhelun avulla tuon harmin saattoi laistaa, mutta taksa oli myös sen mukainen. Pitkään vielä sotavuosien jälkeenkin hermoja raastaneet odotusajat olivat tavallisia. Puhelinyhtiön alkuaikoina ei omaa tilaajaluetteloa vielä julkaistu, eikä se juuri ollut tarpeenkaan. Harvalukuiset paikkakunnan puhelinnumerot olivat kutakuinkin välittäjien tiedossa, ja niinpä pelkästään "nimihuuto" riitti. Vuosisadan alussa Kankaanpääläiset puhelimen omistajat esiintyivät keskuksittain Porin ja sen lähiseudun luettelossa, ja vuodesta 1942 lähtien myös Tampereen katalogin sivuilla. Yhtiön oman puhelinluettelon vuoro koitti sitten kolme vuotta myöhemmin.

Vuonna 1951 Kankaanpäässä oli 692 puhelinta, joista Alahonkajoen osuudeksi jäi 32. Kasvua oli toki tapahtunut, mutta ylenpalttista se ei ollut. Rajoitteensa puhelimen yleistymisellä edelleenkin oli: linjojen rakentaminen tuli kalliiksi, keskuslaitteet ja puhelinkoneet maksoivat nekin, eivätkä vuosi- ja puhelumaksut aivan halpoja olleet nekään. Vuosimaksuista esitettäköön jokunen esimerkki:

Vuosimaksu

osakkaalta ei osakkaalta

1923    200,-            300,-

1930    350,-            450,-

1939    350,-            500,-

1941    350,-            450,-

Sittemmin 1940-luvulla vahvistettiin uusi entistä oikeudenmukaisempi taksajärjestelämä, jolloin puheluiden hinta määräytyi niiden lukumäärän perusteella. Eri maksuluokkia oli aluksi kymmenen, myöhemmin peräti kaksikymmentä. Kankaanpäästä Poriin tilattu puhelu takseerattiin seuraavasti:

Vuonna 1924 25 p, v. 1926 30 p, v. 1930 75 p sekä v. 1941 1 mk 50 p.

Viimeksi mainittuna vuonna pikapuhelusta joutui suorittamaan kaksinkertaisen korvauksen, ja klo 22-06 välisenä aikana sai ns. yöpuheluista maksaa kahden markan lisäkorvauksen.

Linjoista ja keskuksista riitti monenmoista harmia jatkuvasti. Erityistä huolta ovat tuottaneet avolinjat ja nimenomaan menneinä vuosikymmeninä myös kyllästämättömät pylväät. Puhelinmiesten työtaakkaa ovat lisänneet pakkas- ja lumitalvien sekä myrskysäiden tuhojäljet. Ukkonen on mellastanut tuon tuostakin, ja erityisesti asianosaisten mieliin ovat jääneet kesien 1961 ja 1966 tuhoisat jäljet. Kaikista vaikeuksista huolimatta ukkos- ja muut vauriot on pystytty nopeasti korjaamaan. Vaikeuksia yhtiö on tosin tässä suhteessa kohdannut, ja on syytä korostaa, että se palkkasi ensimmäisen vakinaisen montteeraajansa vasta vuonna 1931, jolloin Aarne Hietikko siirtyi yhtiön palkkalistoille. Hietikon jalanjälkiä seurasi Kalle Aarikka ja sittemmin kaikkien Kankaanpääläisten hyvin tuntema originelli tekniikkataituri Arvo Nordlund eli tuttavallisemmin "Lunti."

1940-luku merkitsi uuden ajanjakson alkua Kankaanpään Puhelinyhtiön vaiheissa. Automatisoinnin äkkirynnäkkö oli odottamassa. Käytännön toimiin päästiin vuonna 1953, jolloin Kirkonkylän ja Niinisalon automatisointi käynnistyi. Kun alkuun oli päästy, kyläkeskus toisensa jälkeen joutui uudistusprosessin kohteeksi. Alahonkajoen vuoro koitti vuonna 1961, jolloin uusi modernisoitu keskus käynnistyi heinäkuun 5.päivänä. Kolme vuotta myöhemmin Kankaanpään kaikki keskukset oli automatisoitu.

Puhelinyhtiöllä oli ollut syytä juhlimiseen jo 31.10.1954, jolloin nuo Kirkonkylän ja Niinisalon uudet automaattikeskukset oli käynnistetty. Osmo Lilja, yhtiön entinen toimitusjohtaja, muisteli myöhemmin: "Se oli jännittävää, sillä se oli samalla uutta koko Pohjois-Satakunnassa."

Puhelimen käyttäjälle uusi järjestelmä saattoi tuottaa tiettyjä hankaluuksia. Tilaaja valitsi helposti väärän numeron, ja teknikko sai kuulla valituksen, että "puhelin yhdistää soiton väärään paikkaan". Tällaista saattoi tapahtua, mutta pian niksit opittiin.

Vilho Myllyniemi, yhtiön entinen toimitusjohtaja hänkin, puolestaan muisteli, kuinka sivukylien asukkaat olivat erittäin tyytyväisiä saadessaan nauttia automaattisen puhelinliikenteen eduista. Eräitä vanhuksia uusi tekniikka kuitenkin aluksi oudoksutti. Tästä Myllyniemi kertoi pienen esimerkin automaattipuhelimia kytkettäessä: "Olin eräässä talossa Alahonkajoella, kun asentaja kytki puhelimen verkkoon. Paikalla oli vain talon vanha emäntä, jolle sanoin, ettei enää tarvitse vaivata keskuksen hoitajaa. Emäntä vastasi siihen, että kyllä se varmasti hyvä laitos on, mutta minä en siihen koske."

Automatisointi aktivoi puhelinliikennettä, ja se ilmeni mm. siten, että vuonna 1962 Kankaanpään keskustan ja Alahonkajoen välille saatiin yksi lisäyhteys. Kaksi vuotta myöhemmin Kankaanpäästä alkoi automaattinen puhelinliikenne Poriin, Turkuun jne. Tietynlainen tähtihetki koettiin, kun Kankaanpää huhtikuun 23. päivänä klo 12.00 liitettiin tilaajavalintaiseen kaukoverkkoon.

Vireytyneestä elämästä Alahonkajoella oli uutena osoituksena se, että vuonna 1974 se sai uuden 120-numeroisen päätekeskuksen. Kun sitten elettiin seuraavan vuosikymmenen puolivälin vuosia, keskuksen liittymien kokonaismäärä oli mahdollista lisätä jopa 240:een. Samoihin aikoihin Alahonkajoelle saatiin neljä uutta lisäyhteyttä, minkä jälkeen yhteismäärä oli kaksitoista.

Aivan viime vuosina puhelinala on edennyt jättiaskelin, ja kehitysprosessi sen kun vain jatkuu. Vuonna 1988 Kankaanpäässä tapahtui digitalisoinnin läpimurto. Syystäkin voi sanoa, että kyseessä oli automatisoinnin kakkosvaihe. Vuotta myöhemmin eli 1989 Alahonkajoki sai oman digitaalikeskuksensa, ja kun Kiviniemen kulma paikkakunnalla viimeisenä 6.7.1989 siirtyi uuten järjestelmään, kehä oli sulkeutunut.