Etusivu  Historiaa  Hakemisto .

Jouko Nurminen 2000
KALLE ERLAND VÄHÄTALO

Usean vuosikymmenen ajan etenkin Kankaanpään kunnalliselämässä vaikutti mittavan elämäntyön suorittaen Kalle Erland Vähätalo (1891 - 1982), jota oikeutetusti voi pitää myös Alahonkajoen kyläyhteisön merkittävänä vaikuttajana. Nykypolvi ei hänestä ehkä paljoakaan tiedä, mutta hänen elämänvaiheensa ja aikaansaannoksensa kertovat sitäkin enemmän.

Kalle Vähätalon sukujuuret palautuvat Ikaalisten historiallisiin maisemiin niitä koskevien tietojen ulottuessa ainakin 1600-luvun loppupuolelle saakka. Hänen isänsä oli Nikodemus Siurunen, joka meni vävyksi Sarkkilan kylän Vähätalo-Karppaan ja omaksui ajan tapaa noudattaen sukunimensä tilan mukaan. Perhe käsitti sittemmin kerrassaan yksitoista lasta, joista Kalle oli ikäjärjestyksessä kolmas. Suurperhe opetti jo pienestä pitäen itsekullekin sopeutumisen ja yhteiselämän jaloa taitoa vastaista elämäntaivalta varten.

Vanhuusvuosina laatimissaan muistiinpanoissa Kalle Vähätalo kertoo Ikaalisten kirkkoherralle sattuneesta erehdyksestä, jonka seurauksena hänet merkittiin kirkonkirjaan syntyneeksi 10.04, vaikka todellinen syntymäpäivä olikin vasta kuusi vuorokautta myöhemmin. Tapahtunutta erhettä ei kuitenkaan vaivauduttu myöhemminkään oikaisemaan.

Kalle Vähätalo muisteli sittemmin ilmeisen kiitollisena rakkaita lapsuusvuosiaan. Mieleen jäivät unohtumattomat kesäiset kirkkomatkat  –   ensin kolmisen kilometriä jalkapatikkaa, sitten mieleen jäänyt matkaaminen uljaalla kirkkoveneellä Kyrösjärven kauniiden maisemien sivuitse,  ja jälleen parin kilometrin kävelyrupeama kohti kotipitäjän pyhäkköä. Ehkäpä juuri nuo sunnuntaiset kirkossakäynnit jättivät nuoren pojan mieleen läpi elämän kestäviä vaikutteita. Ajan tavan mukaan Kalle-poika sai kiertokouluopetusta, kunnes 10-vuotiaana jatkoi opintietään Vähäröyhiön kansakoulussa, josta hän vuonna 1905 sai päästötodistuksen luokkansa parhaana.

Pojalla olisi ollut ilmeiset edellytykset oppikoulun käymiseen, mutta siihen ei koti omannut taloudellisia mahdollisuuksia. Hyvä kun edes eräät veljeksistä tuon etuoikeuden saivat. Poikavuosien reippaat harrastukset –   talvisin hiihtoa ja kelkkailua, kesäisin uintia ja kalastusta  –   loivat fyysistä kuntopohjaa, joka oli tulevaisuudessa vielä hyvään tarpeeseen elämän moninaisilla poluilla. Rippikouluaikaa muistellessaan Vähätalo totesi: "Olin 15-vuotias ja elämä oli edessä, sen sisältö oli kuitenkin tuntematon." Koitti suuren ratkaisun aika. Rohkeutta ja määrätietoisuutta nuorelta mieheltä ei puuttunut, kun hän huhtikuussa 1907 suuntasi matkansa ja tulevaisuudentoiveensa kohti USA:ta. Hevoskyydillä isä saatteli perillisensä kohti Tamperetta. Sieltä nuorukainen jatkoi junalla Hankoon, josta niin monet maanmiehet olivat vuosikymmenten kuluessa lännenmatkansa aloittaneet. Jäähyväistunnelmaa oli ilmassa, kun Arcturus-laiva Maamme-laulun saatelemana jätti kotirannan huhtikuun 17. päivänä. Uusi tyystin outo elämäntaipaleen vaihe oli alkamassa. Jännittävän matkan välietappeja olivat Hull, Liverpool, viikon mittainen Atlannin ylitys ja vihdoin uuden mantereen Ellis-saari, jossa lännen tulokkaat joutuivat tarkan "syynin" alaiseksi. Nuorukainen läpäisi seulan ja hänen matkansa suuntautui kohti Minnesotan osavaltiossa sijaitsevaa Virginian kaupunkia, jossa rautakaivoksen vuorotyö odotti nuorta tulijaa. Helpolla leipä ei irronnut, ja työpäivällä matkoineen oli pituutta yhdentoista tunnin verran. Kaivostyö päättyi harmillisen lakon epämääräisen keston vuoksi, mutta Vähätalo ei haikaillut, vaan hakeutui uusille työmaille. Ratapölkkyjen teko , heinänkorjuu, uurastus karpaloviljelmällä  –  kaikki ne tuottivat ansiota ja tarjosivat uusia kokemuksia. Työ opetti ja avarsi tiedonhaluisen nuorenmiehen elämänpiiriä.

Kalle Vähätalo tuntuu olleen tarkka havainnoitsija, joka imi vaikutteita elämän moninaisesta todellisuudesta. Vakavamielisen absolutistin oli kuitenkin helppo välttää elämän moninaiset kiusauksest. Vähätalon luonteesta kertoo paljon sekin, kun hän mainitsee joskus nuoruudessaan haavailleensa jopa papin urasta. Amerikan oppivuodet olivat arvokas elämänkokemus, kun hän joulun edellä 1910 palasi kotitanhuvilleen. Seurasi menestyksellisesti vuosina 1912 - 13 suoritettu Vilppulan maamieskoulun kurssi sekä päästötodistus Murtialan maamiesopistosta vuonna 1915. Liekö nuorella miehellä ollut annos seikkailijan luonnetta vaiko aitoa tiedonhalua ja uusien kokemusten tarvetta, kun hän toukokuussa 1915 suuntasi matkansa Pietariin, tuohon silloin niin elinvoimaiseen keskukseen. Jälleen joukko erilaisia, elämää rikastuttaneita kokemuksia. Työskaala rikastui kokemuksilla niin maataloustöissä kuin teollisuudessakin. Oleskelu Venäjällä jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo saman vuoden syksyllä Vähätalo palasi kotimaahan. Uusi, täysin odottamaton elämänvaihe oli odottamassa. Mustialassa toimi opettajana ja sittemmin oppilaitoksen johtajana Kankaanpäästä kotoisin ollut agronomi Antto Laiho, joka oli antanut Vähätalolle mm. kunnalistiedon opetusta. Siinä kuten muissakin opinnoissaan Vähätalo oli suoriutunut varsin hyvin . Antto Laiho muisti tämän, kun hän sai tietää, että Kankaanpäähän oli perustettu kunnansihteerin virka, ja niinpä hän kehoitti entistä oppilastaan hakemaan sitä. Näin sitten tapahtuikin, ja Vähätalo tuli valituksi, vaikka "en ollut koskaan tällaista alaa ajatellut, mutta innoistuin yrittämään". Toukokuussa 1917 Kankaanpään kunnanvaltuuston silloinen puheenjohtaja Yrjö Päivike ilmoitti valinnasta ja että uusi työ alkaisi heti kesäkuun alussa. Vähätalo kertoo: "Isäni kyyditsi minut hevosella kesäkuun 1.päivänä 1917 Kankaanpäähän. Matka oli pitkä, sillä täytyi ajaa Riitialan kautta. Ei silloin muunlaisia kulkuneuvoja ollut. Maantietkin olivat heikossa kunnossa".

Aloitteleva kunnankirjuri ei varmaankaan osannut edes aavistaa, miten työntäyteinen ja vaativa tehtäväkenttä häntä oli odottamassa. Tehtäviin oli tartuttava välittömästi. Jo saapumista seuranneena päivänä kaksi kokousta oli odottamassa, ja omat vaivansa viranhoidossa oli alun alkaen. Kun samaisen kesäkuun aikana Eurassa pidettiin kunnallispäivät, jo yksin matkanteko tuotti omat hankaluutensa. Ensin Vähätalo pyöräili Poriin, yöpyi siellä ja jatkoi sitten seuraavana aamuna junalla kokouspaikkakunnalle. Polkypyörällä Vähätalo sittemmin monen monituiset työ- ja kokousmatkansa suoritti, ja näin hän oppi tuntemaan hyvin pitäjän jokaisen kolkan. Kunnan toiminnot olivat vielä melko vaatimattomia, mutta työpäiville tuli sisältöä ja pituutta, sillä kunnankirjuri vastasi likimain yksin lähes kaikesta. Kunnan omia toimitiloja ei tuolloin vielä ollut, vaan virkatehtäviään hän paljolti hoiti Vanha-Hongon talosta vuokraamassaan huoneessa. Taloa isännöinyttä Rikhard Vanha-Honkoa ja tämän Edla-emäntää Vähätalo muisteli myöhemmin suurella kiitollisuudella. Käsin kaikki kokouskutsut, kirjeet ja pöytäkirjat oli laadittava. Kirjoituskoneesta saattoi vain haaveilla ja monistuskoneen vuorokin tuli vasta paljon tuonnempana. Kun Vähätalo sitten kerran erehtyi puhumaan kunnan päättäjille kirjoituskoneen hankkimisesta, moinen esitys sai tyrmäävän vastaanoton: "Sitä varten meille on palkattu kirjuri, että se kirjoittaa käsin." Jotain silloisista taloudellisista voimavaroista kertoo sekin, että kun kunta hankki käyttöönsä ensimmäisen puhelimen, se vuokrattiin -  ja juuri Vähätalolta.

Kunnan omien toimitilojen puuttumisen vuoksi valtuuston kokoukset ja eräät muut tilaisuudet pidettiin nuorisoseurantalo Väinölässä. Kovinkaan inspiroiva kokouspaikka se ei kuitenkaan ollut. Talvisin se huokui kylmyyttä, eivätkä sen epämukavat puupenkit valtuutettuja juurikaan houkutelleet. Alkuvuoden 1918 tapahtumia Vähätalo joutui seuraamaan sangen läheltä, mutta silti tavallaan kuin sivullisena, mistä hän hän itse totesi: "En seurannut juurikaan politiikkaa." Kalle Vähätalo sanoi 28.01. kokeneensa suuren yllätyksen, kun valkoisten saapui Porista Kankaanpäähän. Oli nopeasti järjestettävä tulijoiden esikunta-, majoitus- ja ruokailutilat monen muun puuhan ohella, ja kaiken aikaa lisää väkeä virtasi paikkakunnalle. Vähätalon vaatimaton vuokrahuonekin otettiin sotilaskäyttöön, ja hän sai etsiä uuden tyyssijan. Sellainen toki löytyi aivan lähinaapurista eli Mattila-Oukarin talosta, jossa hän sitten asui vuoteen 1922 saakka.

Koko maassa vallitsi sotavuonna 1918 ankara elintarvikepula, joka johti tiukkaan säännöstelyyn korttijärjestelmineen. Todellinen nälänhätäkään ei noina traagisina aikoina ollut tuntematon. Jotta vallinnut tilanne ei olisi johtanut mielivaltaisuuksiin, Kankaanpäähänkin perustettiin elintarvikelautakunta, jonka vastuunalaiset tehtävät sälytettiin kunnankirjurin harteille. Tehtäviä riitti, sillä pulaa oli kaikesta. Kahvia saatiin vain harvoin, sokeriakin vain kerran kuussa, ja kunnan lainamakasiini jakoi vähäisiä viljavarojaan. Säännöstelykausi päättyi vasta vuonna 1922.

Velvollisuudentuntoiselle ja uutteralle kunnankirjurille sälytettiin luottamustehtävä toisensa jälkeen. Liki kahden vuosikymmenen ajan hän toimi valtion verolautakunnan varapuheenjohtajana, ja uutta vaativaa haastetta tiesi vuokralautakunnan puheenjohtajuus vuosina 1919 - 27. Jälkimmäinen tehtävä merkitsi suuritöistä ja vaativaa työsarkaa torppien ja mäkitupien itsenäistämisen merkeissä. Sitä sivusi asutuslautakunnan puheenjohtajuus (1924 - 45) peräti parin vuosikymmenen ajan  .

Vaativa ja paljolti epäkiitollinen oli verolautakunnan tehtävien hoitaminen. Kunnallisverotus suoritettiin heti alkuvuodesta, ja se perustui pelkästään lautakunnan harkintaan. Itse veronkanto oli toimenpide sinänsä, siitä vastasivat sekä rahastonhoitaja että kunnankirjuri. Rästiverot perittiin aluksi hevospelillä talosta taloon kiertäen.

Kunnan talouden ja sen rahavarojen tiukkana vartijana Vähätalo oli saanut tunnustusta ja arvonantoa, ja tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että hän vuosikymmenten mittaan sai toimia lukuisten eri yhteisöjen tilintarkastustehtävissä.

Vuonna 1911 Kankaanpään kunta sai pitkään kaavailemansa sairaalan, kun nykyisen Keskuskadun varrelta vuokrattiin kyseiseen tarkoitukseen vaatimaton, yksikerroksinen asuinrakennus, jonka kunta pian hankki omistukseensa. Hääppöinen tuon lasaretin henkilökunta ei aluksi ollut. Kunnanlääkäri poikkesi talossa, milloin muilta kiireiltään ehti. Vakinaisesti sairaalassa työskenteli vain yksi hoitajatar yhden palvelijan avustamana. Hoidokkeja ei samanaikaisesti montakaan ollut, mutta näille kahdellekin oli päivittäistä puuhaa aivan riittämiin. Lisäapu oli useinkin tarpeen, ja Vähätalon apuun oltiin valmiit turvautumaan. Aatos Vähätalo muistelee, että "niinpä isäkin oli kertomansa mukaan joutunut toimimaan esimerkiksi rokottajana." Sairaalan johtokuntaan Kalle Vähätalo kuului vuosina 1919 - 29, mutta hänen kohdallaan työpaineita vähensi uuden sairaalarakennuksen valmistuminen vuonna 1928 torin välittömään läheisyyteen. Sairaalavastuu siirtyi nyt entistä enemmän muille.

Menevällä miehellä jäi sentään aikaa yksityiselämäänkin. Annetaanpa hänen itsensä kertoa: "Olin tutustunut 20-vuotiaaseen Jenny Jankkariin, ja päätimme jatkaa elämää yhdessä. Kihlauduimme Tampereella 21.6.1922. Siellä oli samaan aikaan Suomen XII yleinen maatalousnäyttely. Matkan teimme osaksi pyörillä, osaksi autoilla. Samalla matkalla kävimme myöskin Ikaalisissa vanhempieni luona. Meidät vihittiin 1. päivänä lokakuuta 1922. Kun olimme ostaneet Uusitalo-nimisen tilan Alahonkajoelta, niin siellä aloimme yhteiselämän. Minun työni jatkui edelleen samanlaisena kunnan asioiden hoidossa. Suurimman osan kansliatöistä tein nyt kotonani. Silti oli paljon matkoja asioiden vuoksi ja kokoustilaisuuksia kirkolla. Tilalla oli myöskin hoidettavana matkustajain kyytiasema vv. 1923 - 25. Sitä varten oli hevonen ja kyytipoika. Samoin oli myös naispalvelija. Matkustajia olikin joka päivä, joten ajoa riitti."

Vuosien mittaan perhe kasvoi käsittäen lopulta uhkean seitsemän veljeksen sarjan.Yhteiskunnallisten asioiden hoito Alahonkajoelta käsin alkoi samalla käydä polkupyörä kulkuvälineenä yhä työläämmäksi. Jotain oli tehtävä. Muutos tapahtui vuoden 1926 loppupuolella, kun perheelle järjestyi asunto kirkolla osuuskauppa Kansan talossa,  jossa Vähätaloille osoitettiin kolme huonetta. Kun asunnon yhteydessä oli myös erillinen kunnan kokous- ja toimistohuone, tilanne työn kannalta parani merkittävästi.

Kun kunnan uusi sairaala vuonna 1928 valmistui, vanha lasarettirakennus vapautui muuhun käyttöön. Niinpä sitä hieman korjattiin, ja taloon sijoittuivat nyt kunnan kanslia- ja kokoustilat sekä kunnankirjurin asunto. Muutos oli melkoinen, ja siitä Vähätalo kertoo näin: "Syksyllä 1928 muutettiin sitten sinne. Ei se matka ollut pitkä, vain maantien toiselle puolelle. Täällä oli sitten kunnalla kokoushuone ja pienempi kansliahuone, kunnankirjurin asuntona keittiö, kamari ja isompi olohuone. Alakerrassa oli kellari ja eri rakennuksessa puuliiteri ja sauna. Nykyisin nämä rakennukset ovat poissa ja tilalla on nykyaikainen tub.huoltorakennus."

Pian tapahtumat saivat odottamattoman käänteen. Aatos Vähätalo kuvaa näin: "Keväällä vuonna 1929 tulipalo tuhosi Alahonkajoella äidin kotitalon, Jankkarin tilan päärakennuksen. Hänen vanhempansa jäivät näin asunnotta. He halusivat silloin vaihtaa osan Jankkarin tilaa Uudentalon tilaan, joka oli edelleen isän ja äidin omistuksessa. Kaupasta sovittiin ja kauppakirjat tehtiin. Jankkarin tilalle rakennettiin uusi asuinrakennus, joka valmistui vuonna 1930. Siitä lähtien tuli Jankkarista perheen asunto ja koti.

Isälle tuli taas pitkä matka kodin ja toimipaikan välillä. Enimmän ajan hän asui kuitenkin kirkolla ja hoiti tehtäviään kunnankirjurina. Virkatehtävien lisäksi isä joutui nyt paneutumaan myös Jankkarin tilan hoitoon. Vaikka käytännön töiden järjestely jäikin etupäässä äidin ja ulkopuolisten työntekijöiden varaan, lankesi isälle vielä paljon suunnittelu- ja johtotehtäviä."

Vuonna 1937 eduskunta sääti kansaneläkelain, joka oli ensi askel sosiaaliuudistusten merkittävässä ketjussa. Uuden lain myötä Kalle Vähätalo haki Kankaanpäässä auki julistettua piiriasianmiehen paikkaa, johon hänet myös valittiin. Uuden tehtävän hän otti vastaan vuoden 1938 loppupuolella. Valinta oli erityisen onnistunut, sillä harkitseva ja asiansa taitava mies nautti kuntalaisten yleistä luottamusta. Uuden tehtävän hoito lepäsi tukevalla perustalla. Eri puolilla kuntaa pidetyt valistustilaisuudet, esitelmät ja keskustelutuokiot pohjustivat haasteellista työtä, joka kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi. Pitkät sotavuodet muuttivat tilanteen tyystin. Näin hän sen itse koki: "Kun tilalleni tullut kunnankirjuri joutui pian eroamaan sodan takia, valittiin minut uudelleen kunnankirjuriksi vuoden 1941 alkupuolella. Nyt olivat työt jo kovin lisääntyneet ja sodan takia oli tullut paljon lisätehtäviä, joten toimistohenkilökuntaakin oli jo useita.  Kun oli sota-aika, niin jouduin edelleen pitämään myös Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehen toimen, josta sain eron sodan loputtua 1945. Kunnalle oli rakennettu uusi kunnantalo, joten sain sieltä asunnon tullessani virkaan uudelleen 1941. Asuin siellä lopulliseen eroamiseeni asti 1947."  

Vaikka päätoimen vaativat mutta antoisat vuodet olivatkin takanapäin, Vähätalo oli edelleenkin mukana useissa yhteiskunnallisissa toiminnoissa ja mm. julkisena kaupanvahvistajana. Vanhuusvuosinaan Kalle Vähätalo saattoi tyynenä ja tyytyväisenä tutkailla elämänkokemustensa vyyhteä ja sen monasti raskaita, mutta sittenkin paljon antaneita kokemuksia. Hänen mittavaa elämäntyötään -  ja nimenomaan Kankaanpään parhaaksi  - yhteiskunta osasi arvostaa. Vuonna 1951 Kalle Vähätalo sai tasavallan presidentin myöntämän kamreerin arvonimen.

Vuonna 1971, joilloin Kalle Vähätalo täytti 80-vuotta, hän tilitti muistiinpanoissaan näin: "Ihmisen elämä ei ole hänen omassa tiedossaan. Nuorena ihminen tekee suunnitelmia, on täynnä monenlaisia ajatuksia, tahtoo saada jotain aikaan, on täynnä elämisen innostusta, tai hänen tulisi ainakin olla, mutta hän ei kuitenkaan huomaa, että kaikki on huomispäivän varassa. Hyvä kai se niin onkin. Sillä aina on odotuksessa jotain uutta, ja se ihmistä pitää virkeänä ja elämänhaluisena. Kunpa sitä elämänhalua riittäisi, mutta kun tulee vanhuus, ihminen väsyy ja huomaa, että hänen aikansa on päästä lepoon, unohtaa kaikki, niin kuin väsynyt tekee illalla lepoon asettuessaan pitkän päivätyön jälkeen."