Kirjoituksia Vihteljärvestä

Kokki-Tyynen ja merikotkan kaksinkamppailu

Tyyne Koskinen, Kokki-Tyyne, täytti 90 vuotta 24.8.1998. Edellisenä päivänä pirteän päivänsankarin juhlia vietettiin seurakuntakeskuksessa. Onnittelijoita oli paljon läheltä ja kaukaa. Tunnelma oli lämmin, luonteva ja vapautunut, juuri niin kuin juhlien kohde itse. Ohjelma oli monipuolista ja mielenkiintoista ja sivusi paljolti Tyynen ammattitaitoa, harrastuksia ja moniulotteista elämänpiiriä. Pastori Jouko Kangasniemi luonnehti puhuessaan päivänsankaria oikeaanosuvasti ja kattavasti. Kuitenkin yksi kyky Tyynen taidoista jäi juhliessa vähemmälle huomiolle. Kaikki me sen tunnemme: Tyynen kertojantaidot - lähes näyttämöllinen esiintymiskyky, erinomainen äänenkäyttö, kerronnan painotukset, paljon puhuvat tauot ja looginen juonenkäsittely. Täysin Tyynen keittotaidon vertaista. Kaiken tämän taustalla on yksityiskohtiin ulottuva havainnointi- ja muistiinpainamiskyky.

Seuraavan kokemansa tositarinan Kokki-Tyyne on kertonut. Toistan sen sanallisesti juuri semmoisena kuin sen kuulin. Kertomusta sävyttävä äänenkäyttö ja esiintyminen valitettavasti jää lukijalta kuulematta ja näkemättä.

Mä kävin pyykillä mieluummin Kualemaisen järven rannalla, ku jos mä menin pyykillä Kuninkaanlähteenojan rantaan Roskalan pualelle taikka sillankorviin sinne Kulmalan tyä, ni sinne täyty aina vierä puut. Rajakallion emäntä sano mulle, että käy täälä Kualemaisella tekemäs pyykkis ku siä rannas on kaks pataa kivien päälle laitettu. Ja sano, että siinä rannas olevas pajas oli vanhoja kuivia airaksia, jokka oli ajettu sinne, ko vanhoja risuaitoja hajotettiin. Uuret airat oli sitte jo lanka-aitoja ja piikkilanka-aitoja.

Siinä pajas oli hyvä katto ja ovi, ni ne airakset säily siä ja oli kuivia, hyviä paranaluspuita. Sitä varten minä kävin siä Kualemaisen rannassa pyykillä monta vuotta kesäisin. Siinä sai puhtaaseen heinikkoon, ketoon siinä rannas, levittää pyykin kuivaan. Sitä kuivu aina siksi ku toinen parallinen valmistu. Kohlin kuivat pyykit pois ja toista levitin. Siä oli kaks pataa. Toisella paralla sain tehrä kuumaa ja toisella keittää pyykkiä. Siihen keittopataan pantiin livekkikivee, ko lipees keitettiin pyykki. Katto, ko pyykki oli hierottu, ni se pantiin pataan kiahuun. Mulla oli silloin lasinen pyykkilauta, jota vasten mä pyykin hiaroin. Aikaisemmin pyykki hiarottiin käsin pyykkipunkan pohjas. Mutta ko mun sisareni Anni kävi Amerikasta tää kotona, ni se osti mulle lasisen pyykkilauran.

Sitte se piäni saavi siinä keittoparan viäres, ka siihen kaaroin parasta pyykin ja verin peräsäni sitä saavia, sitä kuumaa pyykkiä, pitkin lautakäytää sinne järves olevalle lautalle, että sain sen siä virutettua.

Molin sitte keskellä kesää pyykillä. Soli kaunis lämmin päivä. Minä olin pari parallista, josei kolme, keittäny ja käyny lauttalla viruttamas, ja oli kuivaaki pyykkiä jo ja osa levitettynä heinistöön. Sitte minä panin uutta valkosta kiahuun vielä. Siinä oli aina kaks kurikkaa siinä pajan nurkas, ko soli lukkonurkilla se paja, ni ne kurikat oli sinne nurkanrakoon pantu. Niitä kurikoita haettiin aina avuks, että niillä sai pyykkipataa painella, ko se tuppas aina vähä kuahuun. Ei siä lauttalla kurikoita pyykinpesus muuten käytetty. Se toinen kurikka oli semmonen uusimainen, levee. Taisi viä olla isän tekemäki. Minä olin ne kurikat hakenu siältä nurkan ravosta ja painelin niillä pyykkiä. Minä juur siinä painelin sitä pyykkipataa, ja oli erellinen siihen saaviin ajettu, ja piti mennä lauttalle virutteleen.

Mutta ku minä liikuin siinä ja minulla oli valkonen piikkiliina pääsäni kupparinnuttuun solmittuna. Juur sillon sinne lauttalle tuli suuri mahtava lintu. Mä kattelin sitä. Soli mahroton nähdä semmonen lintu laudalla. Soli ainakin metrin korkee, ko se siinä istu. Soli aika matka sitä lautakäytävää, ainakin 10-15 metriä, sinne lauttalle, ko sitä pehmeetä lettoo oli niin pitkältä. Siinoli paatti lauttan sivus pualiksi maalle veretty, ko Rajakallion miähet päivällä ruakatunnillansa, hikisen tyäs ku olivat, ni kävivät Kangassalon alla uimas. Siä ku oli kova santa. Tämä Rajakallion puali oli pehmeetä liajurantaa. Se paatti oli siinä helposti saatavana.

Ni siihen paattiin lensi varis, iso vares. Hyvänen aika, minä kattelen, ku se kotka palasteli sen vareksen niin piäniks, ettei siä näkyny paljo mitää höyheniä eikä siipiäkää eikä sulkiakaa siinä veten päällä. Se pani vareksen niin piänille paloille.

Mä olin juuri lährös vetään sitä saavia lautakäytävää pitkin sinne lauttalle. Ni silloin se kotka tuli siältä ja huusi niinko hautova kana. Se kriiku niin kauheesti. Ja rupee kiärtämään mun pääni päällä. Minä väistelin ja väistelin hetken, mutta Jumalan tähre, ku se istu mun pääni päälle. Ja ne kynnet oli mun olkapäissäni. Minä otin ne kurikat siittä pyykkiparasta ja yritin niilä lyärä lintua. Mutta metri kahreksankymmentä senttiä oli niiren siipien väli, ni emminä osannu sitä niillä kurikoilla päähän millään. Siipiä oli vaan aina eres. Yritän lyärä kummallaki kurikalla. Ja sitte se rupes hakkaan nokallansa mun päätäni. Ne kynnet meni ihan mun nahkani läpi. Ja siinä kuanos, ko son niinko virkkooneulan nirkko, ni sillä se hakkas. Ja päähäni tuli haavoja. Mulla oli pitkä musta tukka ja soli nutturalla. Niitä mun pitkiä mustia hiuksiani sillä oli suus suuri kimppu.

Minä yritän kaikkeni, mutta minä en pääse siitä eroon. En minä semmosta ymmärtäny, että lintu tulee niskaan. Minä yritän tulla sieltä rannasta Rajakallion pihaan päin kotka koko aijan niskassani. Siinä oli saraat kaikki avo-ojis ja ohraa oli seipäis. Minä olin aina ojan pohjas, ko minä en nähny mennä saraa myäre. Ja väliin olin päin ohraseivästä. Yritin tulla sitä luhtintaustaa riihitiälle, yritin pihaan, mutta emmä nähny sinne tulla. Soli aina, ku mä sain hiukan sitä kotkaa irti, ni mä oli taas siä ojanpohjas. Se hakkas sitte mun selkäni ja lonkat ja kaikki. Ja taas, ko mä pääsin ohjan pohjalta poijes ja kurikat oli avuks, ni minä pääsin lähi sitä riihitiätä. Minä olin huutanukki niin koko aijan, ettei multa sitte tullu enää ääntäkään, muuta ku vähä pihisi. Eikä kukaan ollu Rajakalliolla pihalla eikä kukaan kuullu.

Sitte mä olin kumminki jo päässy lähelle sitä riihitiätä, ni tuli Lahja, Marttin emäntä, pikkupualelta ulos pihalle. Tuli sipuliansa listiin siihen lipputangon juurelle. Sen mukana tuli ulos Marttin koira, semmonen piäni pystykorva. Kyllä kai se kuuli mun avunhuutoni. Mä olin jo sitte lähellä riihitiätä siinä ojanpenkareella. Silloin se koira tuli ja hyppi korkeelle sen kotkan kimppuun ja sai mun irti siittä ja pelootti sen niin, että se lensi siihen luhtin katolle.

Samaan aikaan Eero oli siä suulis auman päällä, ko ajettiin kolmella hevosella kauroja aumaan sinne suuliin, ko tappurilla puitiin ja onkapannulla tappuria käytettiin. Eero kuuli sinne vähä mun avunhuutoni. Eero sano, ettei hän keriinny trappuja hakee. Hän otti kummankin kainalon alle, siä korkeella katonrajas ku oli, kamalan määrän sitä kauraa ja purotti ittensä sinne lattiaan ko tiäsi, ettei satu, ko hällä oli sitä kauraa niin paljo ympäriinsä. Eero juaksi siältä. Koira pääsi juur mun kohralleni ja sai sen kotkan minusta irti. Eero koitti vetää mua ojan reunalta piitalle. En mä itte mihinkään enää päässykkää, mutta veti mun ojasta pois ja sano, että kuinka sä voit. Minä sanoin, että kyllä minä jo täs pärjään, ko se on tuala katolla ja koira on täs mun suajani.

Eero juaksi suaraa keittiön rapusta ja meni hakeen pyssyn. Keittiön rapulta Eero ampu sen sinne katolle. Se kotka oli mahrottoman korkee. Se lensi sitte ihan Eeroo päin, ja Eero sai sen nokasta niä suuren kyhmyn ottaansa. Mutta siihen se sitte putos keittiön rapun viäreen. Eero juaksi sitte kiiruusti mua auttaan. Tuli Lahja ja tuli miähiä, ku ne tuli pellolta kuarmien kans. Ne jätti kuarmat purkamatta, ajovat hevoset suulin eteen ja tulivat kaikki mua auttaa. Kahren miähen välis mä tuatiin keittiön rapun eteen ja kannettiin siittä sisälle. Emäntä näytti, että ruakasalon soffalle mä nostettiin. Mä olin siinä suullani. Emmä voinu takapualellani olla. Toista viikkoo mä jouruin makaan suullani. Minä olin niin hakattu ja reijis. Ja se puku kaikki riekaleilla.

Yksi pojista lähti äitiä hakeen sitä pyykkiä lopettamaan. No, äiti tuli sinne sisälle ja näki mun ja rupes sitte poraamaan. Mä sanoin, ettei se täs ny sitte parane porata. Ei täs ny enää mitää pelkoo o, son ny jo tua maas.

Soli mahtava se kotka. Sen siipien väli mitattiin ja soli metri kahreksankymmentä senttiä. Löytökorven Martti sai kuulla. Se tuli heti sinne. Martti kävi hakemas suuren eläinkirjansa, ko se oli opiskeli silloin Helsingis, ja sen kirjan mukaan sen kotkan kaikki tutki ja mitto senttinauhalla sen kynnet ja kaikki, ja Martti sano, että son kaks vuotta vanha. Rantamäki sano, etä eikö sitä täytetä. Minä sanoin, että ei Jumalan tähren. Pankaa pian multaan. Minä aattelin, ettei se ketää vaan enää peloota. Haurakkaa! Eero, Vihakaran Eero sen hautas, ko ampuki.

Silloin ei ollut kumipyörärattaita. Isäntä vei mun kotio elonkorjuurattailla, noli kovapyörärattaat, suullani makasin patjan päällä elokorilla. Mä en voinu istua enkä päässy käveleen. Pojat tuli pyärillä ja kanto mun kotona kamarin sänkyyn. Ja suulleni.

Ja sitt´oli saanu kuulla sen Rantamäki (Vihteljärven kansakoulun monikymmenvuotinen opettaja). Se tuli kirkolta pyärällä ja poikkes Rajakalliolla ja tuli meille kiiruusti. Se sano, että hän panee sen ny lehteen. Minä pyysin ja porasin, että älkää Jumalan tähren opettaja kulta panko sitä lehteen, ko mä häpesin sitä niin kamalasti. Olin niin lapsellinen viä silloin. Opettaja ei pannu sitä sitte lehteen. Mutta aamulla Satakunnan Kansas on, että samana päivänä Kirjurinluaros Poris merikotka raateli semmosen kymmenenvuotiaan pojan. Kirjutinluaros oli kesävieraita. Siä oli joku hiano pariskunta, ja niiren poika oli siinä rannas venettänsä uittamassa. Ni toinen kotka, niitä oli kaksi tänne pauraantunu, raateli pojan. Poika viätiin kyllä sairaalaan, mutta ehtoolla se kuali niihin haavoihin.

Rantamäki tuli sen Satakunnan Kansan kans meille lujaa. Se painu pyärällä kirkolle, ko soli niin hyvä hoitaan kaikkia haavoja ja jopa neuloki. Rantamäki oli sanitäärikurssin käyny. Se meni hakeen kaikensortin salvat. Äiti riisu mua, ja minä häpesin, ku Rantamäki mua hoiteli.

Kaikki mun paikat rupes tuleen mustaks, ja raapustuksia oli kauheita, niinko olis puukolla verelty ja pistelty, ja kaikki olkapääni oli puhjottu, niskani ja korvantaustani ja pää, mutta ei kasvojani ja silmiäni, ku mulla oli ne kurikat, jolla sain suajeltua.

Toista viikkoa kesti, ennen ku minä voin kävellä. Oli se kamala paikka. Minä olin niin mustana kaikki reirekki ja sääret. Musta ja keltanen ja violetinvärinen, kaikki paikat, ko se niin mun hakkas. Isä teki kaks keppiä, ja niitten varas minä sitten opettelin käveleen.

Kirjoittaja: Matti Lepäntalo

(Kankaanpään Joulu 1998)

Kirjoituksia

Vihtiläjärven taloista

Muistelmia Kuninkaanlähteestä

Neljännen polven suutari

Kokki-Tyyne ja merikotka