Kirjoituksia Vihteljärvestä

Väinö Mäkinen, neljännen polven suutari Vihteljärveltä

Vihteljärven kylä kankaanpäässä lienee mamme tunnetuin suutarikylä. Jo 1900-luvulle tultaessa järven ympärille oli kasvanut voimakas suutariyhdyskunta, jossa tuo pitäjämme kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut ja tänäänkin jatkuva ammatti, kengäntekeminen, oli monessa polvessa periytynyt isältä pojalle.

Tähän kengantekijöiden kylään, Mäkisen torppaan, syntyi vuonna 1898 Rosa ja Hugo Mäkisen esikoispoika Väinö Mäkinen, josta jo ainakin neljännessä polvessa tuli tämän vaativan käsityöammatin jatkaja. Väinön ollessa vajaan seitsemän ikäinen alkoi työskentely ja opiskelu suutarin ammattiin. Opettajista ei ollut puutetta. Ellei sattunut isä olemaan paikalla, niin neuvoja saattoi kysyä lähellä työskenteleviltä vaareilta ja sediltä. Ensimmäinen tulevan suutarin työkohde oli pikilangan tekeminen. Vaikeinta siinä oli langanpäihin tulevien sukapäiden valmistaminen sekä sianniskasta otettujen harjaksien kiinnittäminen. Pikilangan tekemisestä opettelu jatkui eri kengantekovaiheiden kautta, kunnes ensimmäinen kenkäpari näki päivänvalon ammattimiehen käsien tuloksena. Isäni kertoi ensimmäisten valmistamiensa kenkien olleen 15-numeroisia tossuja, joita hän teki ensimmäisenä päivänä "hahtuvakopallisen".

Ajalle olivat ominaisia pitkät työpäivät. Päivä alkoi jo 4 - 5 aikaan aamulla ja päättyi vasta, kun päivän urakka oli täytetty. Lapsille oli määrätty oma urakkansa, ja sen täyttäminen aiheutti heidän keskuudessaan pientä kilpailua. Niukka vapaa-aika käytettiin talvisin lähinnä hiihtämiseen ja lasketteluun, kesäisin uimiseen ja erilaisiin urheilumuotoihin, kuten konkarinlyöntiin.

Valmistetut jalkineet perhe yleensä markkinoi itse. Tärkein myyntipaikka oli Tampere, jonne matka tehtiin hevoskyydillä Hämeenkankaan vanhaa kauppatietä. Myös Poriin ja Kristiinaan Mäkisen perhe markkinoi tuotteitaan. Myynnistä saaduilla rahoilla ostettiin kaupungista nahkoja ym. kengänteossa tarvittavaa. Ei myöskään unohdettu täydentää ruokavarastoja, ja viinaksia piti myös olla tuomisina.

Täysikasvuiseksi vartuttuaan isäni oli jo kengänteon osaava ammattimies. Ostettuaan taatansa pikkutilan syntymäkotinsa läheisyydestä hän solmi avioliiton Suoma Kulhuan kanssa. Jokapäiväinen leipä tuli kengänteosta ja pienestä maatilkusta. Koskelan kenkätehtään perustajan Iisakki Koskelan alettua markkinoida kylässä valmistettuja jalkineita lisääntyi niiden kysyntä. Ympäri maata levisi vihteljärveläisen lapikkaan hyvä maine. Isänikin verstaalla työskenteli 1920 - 30 -luvulla puolenkymmentä suutaria, joista suurin osa oli hänen entisiä kisällejään.

Ehkä tunnetuin kisälleistä oli kauppaneuvos Armas Halme, jonka hänen äitinsä toi Väinölle suutarinoppiin. Armasta ei kuitenkaan suutarintyö kiinnostanut, sillä hänen taipumuksensa viittasivat jo tuolloin liikealalle, jolla hän menestyksekkään elämäntyönsä suorittikin. Koskelan Iisakille valmistettujen kenkien lisäksi isän verstaassa tehtiin asiakkaille tilausjalkineita. Tietenkin myös korjattiin kyläläisten vanhoja, rikkinäisiä rajoja. Siihen aikaan, ja varsinkin rahan ollessa tiukalla, vanhojen kenkien korjaus oli hyvin yleistä.

Mielenkiintoisena ja harvinaisena työnä mertari muisteli kylässä asuneelle Väinö Myllyrinteelle valmistamiaan kenkiä. Tuolle lähes kaksi ja puolimetriselle pojalle valmistetut 50-numeroiset pieksut olivat poikkeuksetta liian pienet. Niinpä pojan setä, Kosken Mana, teki itse lestin, jonka koko oli 52. Näistä yhdellä lestillä valmistetuista pieksuista Iso-Väinö sai sopivan kokoiset rippijalkineet.

Suutarin luona asioivia kyläläisiä riitti jokaiselle päivälle. Työn lomassa käydyissä keskusteluissa tuli maailman asiat pantua järjestykseen. Kylän lapset toivat joskus vanhempiensa lähettämiä likaisia jalkineita korjattavaksi. Eipä siinä auttanut muu, kuin että tuoja käväisi pesemässä ne läheisessä ojassa.

Torakat olivat tuon ajan pelättyjä otuksia. Kerrankin eräs pehtoori toi jalkineittensa ja nahkojensa mukana torakoita. Siitä aiheutui kova hälinä - nahat pistettiin kiireesti takaisin pakettiin ja ulos. Pehtoorin jalkineasiat jäivät sillä kertaa hoitamatta.

Naapurin lapsista oli hauskaa istua tiskin ympärillä ja katsella suutarin työskentelyä. Pienet sormet eivät aina malttaneet pysyä irti suutarin työkaluista. Silloin tällöin saatettiin suutarin huomamatta kopauttaa puunaula tiskin kannen koloihin. Kun kopautukset lisääntyivät, karkotti mestarin vihainen katse uteliaat hetkeksi tiskin äärestä.

Sotien aikana isäni työskenteli muiden Vihteljärven suutareiden tapaan jonkin aikaa Niinisalon varuskunnan korjaamolla. Hänet oli aikanaan kutsunnoissa vapautettu liian laihana asevelvollisuuden suorittamisesta. Näin hän ei kelvannut myöskään sotatehtäviin. Outoja olivat sen ajan sotilaille asetetut vaatimukset, sillä isäni oli koko ikänsä hyvin terve. Hän ei ollut sairauden takia yhtään päivää poissa työnsä äärestä. Sotien aikana ja niiden jälkeen Väinö-isä kulki Pohjois-Satakunnan pitäjien taloissa penkkisuutarina. Erityisesti 40-luvun loppupuolella hän teki matkoja Jämijärven taloihin ja saattoi viipyä joissakin jopa parikin viikkoa. Nahkaa oli sodan jäkeisinä vuosina vaikeasti saatavissa. Taloissa, joskus luvattakin, teurastetuista elikoista saaduista vuodista isännät parkitsivat itse kenkiin tarvittavia nahkoja. Kussakin talossa suutari teki kengät jokaiselle perheenjäsenelle, joillekin jopa kaksi paria. Samalla korjattiin vanhoja kenkiä ja mm. hevosten valjaita.

Suutari oli arvostettu henkilö, joten ruoka oli hyvää pulasta huolimatta. Niinpä piti paikkansa vanha sanonta, että jos talosta nahkaa löytyy, niin kyllä lihaakin on olemassa. Isännät pitivät myös huolen, etteivät suutarilta myöskään juomat päässeet loppumaan.

50-luvulle tultaessa nahansaanti helpottui ja uusien kenkien valmistus saattoi jälleen alkaa. Pääasiallinen työnantaja oli Iisakki Koskela, myöhemmin sitten Koskelan kenkätehdas. Koskelan välittäminä lapikkaat ja pieksut siirtyivät jälleen käyttäjilleen ympäri valtakuntaa. Tämän kauden merkittävin asiakas lienee ollut Ranskan silloinen päämies de Gualle. Koskelan välittämät pitkävartiset saappaat olivat lähes Ison-Väinön kokoiset eli numeroa 49. Isäni sanoi, että isolle miehelle isot saappaat.

Työtä tehtiin jokaisena viikon arkipäivänä, mutta sunnuntaina isäni ei koskaan työskennellyt. Siihen aikaan osattiin viettää myös lepopäivää, ja se oli kovan työviikon jälkeen välttämättömyyskin. Sunnuntaisin oli aikaa mieliharrastukselle eli kalastamiselle. Innokkaana penkkiurheilijana isäni myös tippa silmässä kuunteli radiostaan suomalaisten menestystä Tiilikaisen Pekan selostamana.

Työssään isäni oli erityisen nopea. Parhaina päivinä valmistui lapikkaita kaksi paria. Tosin työpäivätkin olivat silloin lähes 12-tuntisia. Vanhan ajan käsityöläisen oli vaikea hyväksyä suutari-nimitystä kenkätehtaassa kenkiä tekevistä työnteijöistä. Useasti hän mainitsi, että suutari on vasta se henkilö, joka lattialla olevasta nahkavuodasta ja koivuhalosta aloittaa kengänteon. Ensiksi tehtiin halosta lesti jne.

Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää isäni kaltaisten ihmisten tekemiä työmääriä. Miten työinto oli selitettävissä? Tärkeintä oli työn luovuus. Oli nautinto elää työnsä jokainen vaihe ja sitten yhä uudelleen nähdä käsiensä tulos valmiina edessään. Raha ja palkka eivät olleet tärkeitä. Inflaation aiheuttamaa rahan arvon huononemista isäni ei työpalkoissan osannut huomioida. Viimeisten vuosikymmenten päiväpalkka vastasi tuskin ammattimiehen tuntipalkkaa.

Äitini kuoltua 1976 isä siirtyi viettämään vanhuudenpäiviään Koivurinteen vanhainkotiin. Vuosikymmenien aikana rakkaiksi käyneet ja tekijänsä kanssa vanhentuneet suutarinkalut piti ottaa mukaan. Vanhimmat työkalut olivat jo hänen isältään perimiä - ja tietenkin mukana seurasi mestarin nuoruudessaan Tampereelta ostama ja150 markkaa maksanut ompelukone.

Koivurinteen askarteluhuoneeseen järjestettiin suutarille ja hänen välineilleen työskentelytila, ja niinpä alkoi jälleen valmistua lapikasta ja pieksua, tosin paljon verkkaisemmassa tahdissa kuin nuoruuden parhaina päivinä. Nytkään ei puuttunut uteliaita työn seurajia Väinön tiskin ympäriltä.

Lapikas- ja pieksutilauksia tuli edelleen runsaasti, mutta vain harvat onnistuivat enää saamaan isäni tekemät pieksut. Yksi saajista oli Norjan prinssi Harald, jolle Väinö valmisti 45-numeroiset pitkävartiset lapikkat kaupungin lahjana vuonna 1977. Kankaanpäässä vieraillut prinssi oli silminnähden yllättyeen iloinen saamastaan suutarikaupungin lahjasta.

80 vuoden iässä työskentely tiskin ääressä kävi vaikeaksi mutta jokaisena päivänä mestari kävi ainakin tervehtimässä rakkaita välineitään. Vielä kuolinvuonna 1979, jolloin isä täytti 81 vuotta, valmistui ahkerissa mutta hitaiksi käyneissä käsissä pieksupari.

Kirjoittaja: Kalevi Mäkinen

(Kankaanpään Joulu 1998)

Kirjoituksia

Vihtiläjärven taloista

Muistelmia Kuninkaanlähteestä

Neljännen polven suutari

Kokki-Tyyne ja merikotka